Olen tupakoinut vuosia, ihan teini-ikäisestä saakka. Välissä muutamia pidempiä taukoja (mm. raskaudet ja imetykset), mutta aina olen palannut siihen takaisin. Koskaan ei ole ollut sellainen olo että ”minä haluan lopettaa” vaan se on ollut pakollista olosuhteiden vuoksi.
Keskellä rankkaa vauva-arkea on niin helppoa perustella itselleen miksi tarvitsee hermosavut ja sen hetkellisen oman ajan. Jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti järjestynyt esimerkiksi se että olisin voinut lähteä vaikka lenkille. Silloin se ei käynyt mielessäkään. Jälkikäteen hassua ajatella miten suurta tarvetta koin tupakoimiseen.
Aina silloin tällöin olen ollut lopettamassa ”tämän askin jälkeen”, kunnes olen huomannut taas ostaneeni uuden ja sitä seuraavan. Siitä se on sitten taas lähtenyt. Suunnilleen vuosi sitten koitin oikeasti. Ei mennyt kuin muutama päivä niin elämä heitti taas ratakiskoa rattaiden väliin ja päätin ettei aika ole vielä oikea. Alkuvuodesta perheessämme sattui murheellinen kuolemantapaus, jolloin päätin että en edes yritä lopettaa ennen kuin saan itseni takaisin jaloilleni. Toisin kuitenkin kävi.
Kerroin aikaisemmassa postauksessa kärsiväni kroonisesta migreenistä ja että sain loppukesästä kokeiluun biologisen migreeninestolääkityksen. Piikki pistetään kuukauden välein reiteen (tai käsivarteen tai vatsaan) ja sieltä se sitten pikkuhiljaa vaikuttaa ja helpottaa migreenin oireita. Ensimmäisen ja toisen piikinkään jälkeen en huomannut mitään eroa aikaisempaan. Neurologi kannusti, että monella menee kuukausia, jopa lähemmäs vuosi ennen kunnon tuloksia. Ajattelin että ok tällä mennään ja toivotaan että joskus helpottaa.
Seuraavaksi kuvattu voi olla aivan täysin sattumaa, eikä tapahtumista välttämättä mikään liity toisiinsa.
Perjantaina 24.10. illalla sain kolmannen Ajovy pistoksen. Seuraavana päivänä oli ystävien järjestämät halloween-juhlat, joissa tuli juotua ja tupakoitua todella paljon. Yleensä tupakointi on helpottanut osaltani krapulaa ja ihmettelinkin miksi ajatus etoi. Olin todella huonovointinen (yksi lapsista alkoi oksentaa tuona la-su yönä) ja tätä kesti monta päivää. En pystynyt edes kuvittelemaan polttavani tupakkaa ja itsekin aloin oksentaa torstaina 30.10. se kesti monta päivää.
Reilu kuusi viikkoa ja yksi Ajovy pistos myöhemmin voin sanoa, että vieläkään ei tee yhtään mieli tupakkaa. Ajatus ei ole enää etova, mutta en koe sitä tarpeelliseksi enää vaikeinakaan päivinä. Päätin, että etenkään jos vastoinkäymiset eivät johdu minusta, en halua kostaa sitä itselleni yrittämällä helpottaa oloani jollain noin vahingollisella. Joulupäivänä pääsen siis todennäköisesti sanomaan että viimeisestä tupakasta on kaksi kuukautta.
Hajuaisti on parantunut entisestään, makuaisti on muuttunut (jotkut asiat maistuu pahalta ja jotkut taas paljon paremmilta), minulla ei ole enää koko ajan kylmä. Kysyin tästä asiasta neurologilta, joka oli sitä mieltä että on mahdollista että lääke vaikuttaa näin, mutta asiasta ei voi olla varma. Ajattelen itse tämän kaiken olevan tuon biologisen lääkkeen ansiota, sillä olen myös löytänyt oman toimeliaan itseni tuon kolmannen piikin jälkeen (tai siis heti kun paranin siitä yrjötaudista). On ihanaa jaksaa tehdä asioita, joita ei ole vuosiin jaksanut. Olen jopa alkanut taas leipomaan ja ehkä jo seuraava postaus on kauan odotettu täydellinen suklaakakkuohje, jonka lupasin somessa jakaa.
Sitä odotellessa – puspus!
Äidin kasvatusopas 2.0 
Jätä kommentti